Eemeli Peltonen kirjoittaa sosialidemokraattisten puolueiden alennustilasta Demokraatissa 21.2.2014. On helppo yhtyä Peltosen poliittisen uudistumisen vaatimukseen. Ideologisen keskustelun on oltava jatkuvaa, jotta liike voi pysyä kiinni ajassaan ja toteuttaa vaadittuja muutoksia.
Vision puute, kyvyttömyys reagoida individualismin ja globalisaation nousuun sekä vasemmiston ajaman polittisen vaihtoehdon epäselkeys äänestäjille ovat ajaneet sosialidemokraattiset puolueet Euroopassa kriisiin ja toisaalta olleet osaltaan luomassa tilaa radikaaliliikkeiden nousulle. Poliittisen vision abstraktisuus saa tarttumaan yksittäisiin poliittisiin oljenkorsiin kuten Peltonenkin kuvailee. Poliittisen jämähtyneisyyden lisäksi järjestöllinen vanhakantaisuus on vaikeuttanut uusien sukupolvien houkuttelemista puoluetoimintaan.
Eemeli Peltosen sosialidemokraattisen aatteen pelastukseksi nostama Paavo Lipposen, Gerhard Schröderin, Tony Blairin kunkin omalla tavallaan harjoittama kolmannen tien sosialidemokratia pohjautuu yhteiskuntatieteilijä Anthony Giddensin teoriaan. Giddensin teorian ideana on perinteisen vasemmistolaisen yhteiskuntapolitiikan ja oikeistolaisen talousteorian yhdistäminen. Lipponen, Schröder ja Blair toteuttivat tätä synteesiä politiikassaan mm. kireän budjettipolitiikan sekä markkina- ja työmarkkinareformien muodossa. Raimo Sailaksen ja Juhana Vartiaisen kaltaisten uuskeynesiläisen (eroaa jälkikeynesiläisyydestä) ja jopa uusklassisen taloustieteen edustajien karsastaminen puolueessa johtunee suoraan kolmannen tien epäonnistumisen aiheuttamista traumoista. Lisäksi on hyvä muistaa, että kannatus oli korkeimmillaan Ahon hallituksen aikana 1993 ja laski johdonmukaisesti Lipposen tultua valituksi puheenjohtajaksi.
15-20 vuotta sitten harjoitettua politiikkaa ei voi enää pitää ajanmukaisena. Poliittinen keskusta on Euroopassa siirtymässä vasemmalle. Kreikassa ja Espanjassa uudet vasemmistolaiset puolueet ovat nousseet sosialidemokraattien sijaan äänestäjien turhauduttua vanhojen valtapuolueiden korruptioon ja saamattomuuteen. Osassa maista äärioikeistolaiset puolueet keräävät turhautuneiden äänet. Viimeistään näiden puolueiden epäonnistuessa on sosialidemokraattien kyettävä tarjoamaan uskottava vaihtoehto.
Uusklassisen taloustieteen yhdistäminen vasemmistolaiseen yhteiskuntapolitiikkaan voidaan katsoa kokeiluksi, jossa uusliberalismi vei voiton vasemmistolaisuudesta. Käytännössä harjoitettu talouspolitiikka on vaikeuttanut yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden saavuttamista. Kolmannen tien epäonnistuttua sekä yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa että vasemmiston uskottavuuden nostamisessa, on sosialidemokratian määriteltävä oma talouspoliittinen vaihtoehtonsa.
Sosialidemokraatit hyväksyivät vuoden 1952 periaateohjelmassaan markkinatalouden talousjärjestelmänä, jonka pohjalle hyvinvointiyhteiskunta rakennetaan. Siihen sosialidemokraattiset puolueet ympäri Euroopan ovat sitoutuneet edelleen. Talousjärjestelmän vaihtamista sosialidemokraatit eivät ole vaatineet siis vuosikymmeniin, eikä tähän liene perusteita tänäkään päivänä.
Uuden vasemmistolaisen talouspolitiikan lähtökohtana on oltava, että talous on yhteiskuntapolitiikan väline sekä politiikan kohde. Markkinatalous ei tuota automaattisesti vaurautta kaikille, vaan politiikalla on huolehdittava tuotannon ja tuottavuuden kasvun oikeudenmukaisesta jakautumisesta. Sosialidemokraattien on määriteltävä julkisen ja yksityisen suhde niin, että ne tukevat parhaalla mahdollisella tavalla toisiaan tavoitteenaan täystyöllisyys.
Esimerkiksi John Maynard Keynes, Mariana Mazzucato, Gilles Deleuze ja Thomas Piketty tarjoavat teoreettisia lähtökohtia uuden vasemmistolaisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan rakentamiselle. Jälkikeynesiläisyys pyrkii täystöllisyyteen valtion aktiivisella kysynnänsäätelypolitiikalla. Mazzucaton yrittäjähenkinen valtio ottaa hoitaakseen yhteiskunnallisia missioita investoimalla mm. tutkimukseen ja tuotekehitykseen aloilla, joilla voittoa tavoitteleva yksityinen ei siihen kykene. Deleuzen kontrolliyhteiskuntateoria auttaa analysoimaan talouspolitiikan vaikutuksia yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Piketty taas tarjoaa analyyttiseen tietoon pohjautuvia ratkaisuja oikeudenmukaisemman tulonjaon synnyttämiseksi.
Sosialidemokraattinen puolue tarvitsee nyt ideologista keskustelua enemmän kuin koskaan. Muuten kohtalonamme on kuihtua vaali vaalilta jäsenistön huvetessa ja uusien karttaessa puoluetta. Seuraava puoluekokous hyväksyy uuden periaateohjelman. Siinä meidän on määritettävä uudet kunnianhimoiset yhteiskunnalliset tavoitteet, joita talouspolitiikalla tuetaan. Se voi olla sosialidemokratian neljäs tie. Rohkeutta ei ole paluu menneeseen, vaan rohkeutta on luoda sellainen poliittinen vaihtoehto, joka talouspolitiikkansakin osalta tukee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista nyky-yhteiskunnassa.
Kirjoittaja on SDP:n puoluevaltuutettu ja eduskuntavaaliehdokas
