Kirjoitin eilen SDP:tä ja puoluekokousta käsittelevän kirjoitussarjani 1. osassa siitä, miten koko poliittinen järjestelmä on kansalaisten epäluottamuksen kohteena. Puhuttaessa ihmisten kanssa SDP:n saamasta epäluottamuksesta kuulee monenlaisia perusteluja. Osa liittyy tehtyihin päätöksiin. Esimerkeiksi nousevat Paavo Lipposen ja Jutta Urpilaisen johdolla tehdyt leikkaukset, jotka ovat sattuneet monia henkilökohtaisesti. Eläkeindeksi, varallisuusvero, yhteisövero. Aikanaan perustellut päätökset ovat satuttaneet toisia niin, ettei moni enää muista, miksi päätökset aikanaan tehtiin.

Toinen usein kuultava perustelu on se, ettei SDP:llä ole enää tarkoitusta tai tavoitteita. Hyvinvointiyhteiskunnan luotuaan puolueen on mielletty joutuneen ikiaikaiselle puolustuskannalle ilman ajatuksia uusista muutoksista. Sama imago-ongelma on vaivannut ammattiyhdistysliikettä, mutta uskon imagon oikenevan ajan kanssa, sillä liitoissa ja keskusjärjestöissä on otettu viime vuosina aloitteellinen ja eteenpäin katsova  linja.

Aloitteellisuus tuo luottamusta

Itsekin olen toivonut SDP:ltä rohkeampaa aloitteellisuutta ja pyrkimystä johtaa Suomea eteenpäin. Piirin puheenjohtajana olen kehittänyt Pohjanmaalla piirihallituksen työskentelyä, minkä myötä olemme päässeet positiivisesti esiin mm. alueellisiin liikenne- ja terveysaloitteisiimme liittyen. Demarinuorissa työskennellessäni tuotimme uutta poliittista sisältöä jatkuvasti. Suurimmat avaukset nuorilta ovat koskeneet sosiaaliturvaa, maahanmuuttoa ja perhevapaita.

Antti Rinteen noustessa laajan joukon hyvin valmistelemalla Aate, liike & tulevaisuus -asiakirjalla puoluejohtoon 2014 odotin nimenomaisesti puolueen aloitteellisuuden ja rohkeuden paranemista. Lisäksi odotin “porukka päättää” -ideologian mukaisesti, että puolue ja sen jäsenet pääsevät aikaisempaa paremmin mukaan politiikan tekoon. Puoluevaltuustolle, -hallitukselle, -toimistolle sekä työryhmille löytyisi rooli suhteessa eduskuntaryhmän päivänpoliittiseen toimintaan.

Laadukas ohjelmatyö antaa selkänojan tulevaisuuteen

Suureksi ikäväkseni olen todennut, että valta SDP:ssä on tiivistynyt kuluneella puoluekokouskaudella eduskuntaryhmään ja epävirallisiin ryhmittymiin, jolloin puolueen rooliksi on jäänyt vaaliorganisaationa toimiminen. Työryhmäuudistuksen yhteydessä työryhmät asetettiin eduskuntaryhmän valiokuntaryhmien alaisiksi, jolloin niistä tuli pääasiassa päivänpolitiikan valmistelun sparrausryhmiä. Poikkeuksena ovat koulutuspoliittinen työryhmä sekä hyvinvointityöryhmän sosiaalivakuutusjaosto, jotka ovat valmistelleet laadukkaat politiikkaesityksensä, jotka hyväksyttiin puoluevaltuuston käsittelyssä. Muut ohjelmat, jotka löytyvät hyvin koottuna Antti Rinteen yli 300-sivuisesta puheenjohtajakampanjamateriaalista, ovat valmistuneet pääasiassa eduskuntaryhmän sisäisissä työryhmissä. Lauri Ihalaisen ja Tarja Filatovin työstämät työelämäpaketit sekä Timo Harakan ja Ville Skinnarin yrittäjyysohjelma ovat onnistuneita esimerkkejä eduskuntaryhmän valmistelusta. Surullisimmat esimerkit puolueen työryhmien joukossa ovat puoluekokoukselle uutta periaateohjelmaa valmistellut työryhmä sekä sääntöuudistusta valmistellut työryhmä. Kummankin työryhmän tarmokkaasti alkanut valmistelutyö korvattiin kesken prosessin pienellä puoluejohtoa lähellä olevalla ryhmällä.

En näe, että puoluekokouskauden linjausten mukaisia päätöksiä tarvitsisi käsitellä eduskuntaryhmää tai puoluehallitusta laajemmissa ryhmissä. Kuitenkin linjattaessa puoluekokouksen päättämistä linjoista poiketen olisi tärkeää, että linjalla on puolueväen hyväksyntä. Näin olisi pitänyt toimia esimerkiksi puolueen maahanmuuttoa käsittelevän kotouttamisohjelman, että sote-uudistusta käsittelevän “mallimme” osalta. Molemmat asiakirjat valmistuivat julkisen keskustelun kannalta auttamattomasti myöhässä, ilmeisesti erimielisyyksiä aiheuttaneen valmistelun takia. Puolueen virallisia tahoja pitkin kulkiessaan työ olisi ollut mahdollisuus viedä asiat nopeammin päätöksentekoon ja sen myötä kansalaisten arvioitavaksi.

Ohjelmien on johdettava konkreettiseen toimintaan

Ohjelmia ja niiden valmistelua suurempi ongelma on ollut puolueen poliittinen viestintä. Aikaansaadut ohjelmat eivät ole näkyneet puolueen poliittisessa toiminnassa tai viestinnässä. Epäjohdonmukaisuus, lyhytjänteisyys ja varovaisuus ovat ajoittain tehneet puolueen edustamisesta vaikeaa. Maahanmuuttopolitiikassa puolueemme oli hiljaa koko syksyn 2015, kun pakolaiskriisi oli pahimmillaan. Hallituksen esitellessä tiukennuslistansa puheenjohtaja antoi tukensa “luettuaan tarkasti kaksi kertaa” hallituksen ohjelman. Myöhemmin eduskunnassa eduskuntaryhmämme päätyi vastustamaan osaa esityksistä. Puolueen puheenjohtaja syyllisti hallitusta kiristyksistä luettuaan surullisia tarinoita lehdestä. Euroopan unionin ja yhteisvaluutan ollessa suuremmissa ongelmissa kuin ehkä koko olemassaolonsa aikana, puolueellamme ei ole ollut antaa kansalaisille visiota paremmasta EU:sta. Tämä on erityisen sääli, kun vielä puheenjohtajakampanjassaan Antti Rinne puhui voimakkaasti unionin kehittämisestä.

Puheenjohtajan mielipiteet eivät voi määrittää puolueen linjaa. Siksi Antti Rinnettä ei voi syyllistää siitä, ettei hänen ohjelmansa ole toteutunut täysin. SDP:n puheenjohtajakisassakin on liikaa ehdokkaiden itsensä linjaan. Vaikka linja on tärkeä, on vielä enemmän merkitystä sillä, miten puolueen puheenjohtaja vie yhdessä päätetyt linjat käytäntöön. Kysymys on sekä tahdosta, että kyvystä ajaa asioita.

Johdonmukainen politiikka antaa selkänojan kannatuksen kasvattamiselle

Esimerkkinä epäjohdonmukaisuudesta toimii talouspolitiikkamme, jonka ongelmista olen yhtenä useista puhunut mm. useassa puoluevaltuuston kokouksessa. Puheenjohtajakampanjassaan Antti Rinne puhui elvytyksestä. Stubbin riitaisessa hallituksessa talouspolitiikan linja jatkui kuitenkin muuttumattomana Kataisen hallituksen kiristyslinjana ja puoluejohtajamme esiinty julkisuudessa valtiovarainministeriön virkamiehen tavoin. Eduskuntavaaleissa esitimme alkukampanjan leikkauskritiikin jälkeen puolueista suurimman, 4 miljardin euron kiristyssumman, joka ei ollut ainakaan puoluevaltuuston tai -kokouksen hyväksymä linja. Hävittyjen eduskuntavaalien jälkeen olemme oppositiossa toisaalta kritisoineet voimakkaasti hallituksen leikkauksia, mutta omissa vaihtoehtobudjeteissamme luvanneet hallitustakin kovempaa kiristystä valtion budjettiin.

Oppositiokausi olisi antanut SDP:lle helpon mahdollisuuden suomalaisen velkapopulismin kyseenalaistamiseen. Valtion velkaantumisen taittamisesta on oltava suunnitelma, mutta velkaa on aina käsiteltävä suhteessa siihen, mihin sitä käytetään. Esimerkiksi investoinnit, jotka parantavat työllisyyttä, yritysten toimintaympäristöä ja suuntautuvat osaamistason parantumiseen maksavat itsensä takaisin.

Oppositiokauden ajan jatkuneen populistisen velkapiirakan heiluttelemisen jälkeen muutos investointi- ja kasvuvetoisempaan politiikkaan ei voi tapahtua nopeasti. Johdonmukaisuus edellyttää asteittaista muutosta. Sellaista on jo nähtävissä Euroopan sosialidemokraattisissa puolueissa. Suurin uutinen tähän mennessä oli Saksan sosialidemokraattien puheenjohtajan Sigmar Gabrielin esittämä kritiikki Euroopan kurjistavaa talouspolitiikkaa kohtaan tammikuussa 2017. Vastaava talous- ja eurooppapoliittinen suuri linja tulisi löytyä myös kaiken SDP:n politiikan taustalta.

Houkutellakseen laajasti erilaisia uusia ihmisiä, osoittaakseen voivansa johtaa Suomea ja ansaitakseen takaisin menetetyn luottamuksen SDP:ltä vaaditaan johdonmukaista, aloitteellista ja avointa politiikkaa. Puolue ja sen jäsenet on palautettava osaksi poliittista valmistelutyötä, jotta voimme tulevaisuudessa puhua taas kansanliikkeestä.

Kirjoittaja