Työn tulevaisuus ja työelämän muutos ovat yksi aikamme suurimmista kysymyksistä. Uusi työ on yhä useammin tieto- ja palvelutyötä tai ainakin työssä on yhä useammin piirteitä näistä. Uusi työelämä on joustavaa, työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy sekä työntekijöiltä vaaditaan jatkuvasti uutta osaamista. Joustavuus on hyvä ja parantaa työntekijän hyvinvointia ja tuottavuutta, kun se tapahtuu työntekijän ehdoilla esimerkiksi työn ja perheen yhteensovittamiseksi. Niin sanotun pakkojoustavuuden tuomaa epävarmuutta emme työelämään tarvitse – vastentahtoisista nollatuntisopimuksista on päästävä eroon ja vuokratyöntekijöiden työsuhdeturvaa tulee parantaa. Uutta työtä syntyy myös uusille aloille, ja moni nykyinen yritys päivittää toimintojaan. Uuden työn syntyminen on väistämätöntä ja Suomen tulee olla edelläkävijä uudessa teknologiassa ja osaamisessa. Uuden työn ja työmarkkinoiden toisella puolella ovat kuitenkin myös uudet ongelmat, jotka vaativat politiikalta ratkaisuja.

Näistä ongelmista isoin on työmarkkinoiden jakautuneisuus uudenlaisen työn seurauksena. Tämä on ollut kansainvälisesti selkeä suunta ja se näkyy myös Suomessa – epävarmat työsuhteet, vuokra- ja silpputyö ovat nuorelle nykyään ennemminkin sääntö, kuin poikkeus. Yhä enemmän on  nuoria työntekijöitä, jotka elävät pätkästä toiseen ja kädestä suuhun, joutuvat tekemään töitä esimerkiksi itsensätyöllistäjinä tai nollatuntisopimuksilla ja pahimmillaan ovat erilaisten harjoittelujen sekä työkokeilujen kierteessä. Kaiken lisäksi tällä hetkellä maan hallitus tekee politiikkaa, joka vain vahvistaa muutoksen tuomia ongelmia; heikentää työntekijöiden turvaa, pakottaa ihmiset vastaanottamaan työtä, joka ei vastaa millään tavalla osaamista, ja leikkaa koulutuksen kaikilta tasoilta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana eniten ovat lisääntyneet vuokratyöntekijät ja itsensätyöllistäjät. Nämä kasvavat ryhmät ovat työelämän heikoimmassa asemassa tällä hetkellä ja heidän asemaansa on pyrittävä parantamaan. Vaikka työelämä muuttuu jatkuvasti, on suuri osa työsuhteista edelleen toistaiseksi voimassa olevia ja kokoaikaisia. Samaan aikaan myös vakituisessa työssä olevien työelämä muuttuu, vaikka työsuhteet pysyvät entisellään. Jatkuvat yt-kierrokset, työn uudelleenjärjestelyt ja tehtävien kasaantuminen entistä harvempien harteille lisäävät myös työssä olevien stressiä. Tuottavuus- ja työelämän muutosta käsittelevässä keskustelussa onkin jatkossa siirryttävä konkreettisten työelämän laatua parantavien uudistusten pohtimiseen ainaisen työntekijöiden vähentämisen sijaan. Ruotsin hoiva-aloilta saatujen hyvien kokemusten perusteella kuusituntista työpäivää on kokeiltava meilläkin eri aloilla.

Ihmisiä ei pidä jättää oman onnensa nojaan murroksessa olevien rakenteiden armoille, vaan tehdä politiikkaa, joka antaa mahdollisuuden hyvään elämään muutoksista huolimatta. Suuria muutoksia aiheuttaa muun muassa vaatimus siitä, että työtön työnhakija joutuu matkustamaan työn perässä hyvinkin kauas kotipaikastaan.  Työn vastaanottaminen muualta ja yleinen työntekijän liikkuvuuden vaatiminen vaativat myös parempaa asuntopolitiikkaa. Tarvitsemme huomattavasti enemmän edullisia asuntoja, jotta muuttaminen on tarpeen tullen mahdollista. Samalla tarvitsemme paremmat julkiset kulkuyhteydet ja näiden ulkopuolella tuettua työmatkaliikennettä, jotta töihin pääseminen ei ole liian hankalaa tai taloudellisesti liian suuri rasite.

Politiikalla on myös pidettävä huolta siitä, että palvelut ovat laadukkaat kaikkialla eivätkä muodostu esteeksi muuttamiselle. Sosiaaliturvaan tarvitaan joustavuutta ja vähemmän kannustinloukkuja. Tähän Demarinuorten vastaus on Yleisturva, joka yksinkertaistaa monimutkaista nykyjärjestelmää, tekee työn vastaanottamisesta aina kannattavaa parantamalla työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista sekä purkaa ylimääräistä pompottelua ja byrokratiaa digitalisaation avulla. Valmistelua tehtiin läheisessä yhteistyössä ay-liikkeen kanssa ja koko Yleisturva-malli pohjautuu työnteon ensisijaisuudelle. Siitä on mahdollista rakentaa paremmin työelämän kanssa yhteensopiva sosiaaliturva.

Työaikaa ja -ehtoja on oltava mahdollista osittain soveltaa paikallisesti – kuten nyt jo osassa työehtosopimuksia on mahdollistettu. Paikallisille sopimuksille on kuitenkin sovittava raamit kolmikantaisesti liittojen ja keskusjärjestöjen toimesta. Ei ole millään tavalla tehokasta käyttää yrittäjien ja osaajien aikaa siihen, että he neuvottelevat jokaisesta yksityiskohdasta erikseen. Paikallisesti sovittaessa on kuitenkin aina varmistuttava, että sopimusneuvotteluissa on kaksi tasavertaista puolta, eikä työntekijän oikeuksia runnota. Tämä voidaan varmistaa tehokkaimmin korkealla järjestäytymisasteella sekä kouluttamalla ja tukemalla luottamusmiesorganisaatiota. Yksi politiikan periaatteista on, että laki, säädökset ja sopimukset ovat aina ensisijaisesti heikompaa osapuolta varten. Työmarkkinoiden neuvottelutilanteissa tässä asemassa on lähes poikkeuksetta työntekijä.

Vastoin yleisiä puheita ammattiyhdistysliike on pystynyt muuttumaan ja vastaamaan työelämän muutoksiin. Se on tunnustanut, että eri palkansaajia palvelee paremmin tietyistä kysymyksistä neuvotteleminen liittotasolla. Se on ollut valmis antamaan osansa ja esittänyt rakentavia ratkaisuja. Viimeisimmät esimerkit ovat oikeudenmukaisemmat vastaukset hallituksen vaatimiin järjettömiin kilpailukykypaketteihin sekä uusi esitys työn ja perheen yhteensovittamiseksi. Ammattiyhdistysliike on myös ottanut vahvasti kantaa työelämän tasa-arvon puolesta.

Pitkällä aikavälillä digitalisaation ja automatisaation edetessä työelämä muuttuu entisestään kiihtyvällä vauhdilla. Palkkatyön vähentyessä on hyvinvointivaltion rahoituksen ja tulonjaon oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi uudistettava verojärjestelmää. Ansiotulojen verotuksesta on tällöin siirryttävä pääomien, kiinteistöjen ja muun varallisuuden verottamiseen. Tämä edellyttää paremmin toimivaa kansainvälistä tietojenvaihtoa ja veroparatiisien vastaista työtä.

Kirjoittaja